Hei!
Tällä kertaa en aloita tätä tekstiä perustelemalla, miksi kirjoitusteni välissä on ollut taukoa. Ajattelen oppineeni sosiaalityön opintoihin liittyvästä yhteiskuntatietoudesta, että jokainen voi tänä päivänä elää kuten tahtoo, kirjoittaa blogiaan vaikka vain kaksi kertaa vuodessa tai päivittäin, kukaan ei voi enää määrittää yleisestikään sitä, mikä on normaalia tai sopivaa.
Viimeksi puhuin siitä, että jään opintovapaalle ja minulla tulee olemaan tämän myötä paljon aikaa. No joo, aikaa on tietyllä tavalla enemmän, mutta opinnot ovat siinä mielessä ainakin kohdallani eri asia työhön verrattuna, että suoritan niitä kotona aina kun minulla on ylimääräistä aikaa. Työni taas oli sen luonteista, että työskentelin vain työpaikallani. Ei silti valittaminen, sillä (suurimmaksi osaksi) kotona opiskelu on todella joustavaa. Voin suositella sitä sellaisille ihmisille, jotka saavat otettua itseään niskasta kiinni ja tartuttua opintoihin, vaikka kukaan ei ole laatinut valmista suunnitelmaa, milloin ja mitä on ohjelmassa.
Puhuin edellisellä kerralla myös talon laajentamisesta ja siitä, kuinka pohdimme, että Pirtissä ei ole riittävästi tilaa tällä hetkellä. Olemmekin teettäneet jo piirrustukset kylmän ullakkohuoneen remonttia varten ja teemme sinne jossain vaiheessa lisätilaa. Nyt kun on ihana, lämmin ja kaunis kesä, en kuitenkaan muutoin koe taloamme tällä hetkellä liian pieneksi. Tuntuu oudolta, joskin hyvältä myös todeta, että olen jo pidemmän aikaa ajatellut Pirtin olevan viimein valmis. Nyt tämä tuntuu kodilta, enkä muuttaisi sitä enää juurikaan tästä!
Kotimme lisäksi olemme aloittaneet myös lapsuusaikaisen vapaa-ajankotini kunnostuksen, joka on minulle todella iso asia, yksi merkittävimmistä koko elämäni aikana. Jos olet seurannut blogiani, tiedät, kuinka tärkeä paikka tuo Lampelan tila minulle on.
Aloimme viime kevättalvella viettää aikaa enemmän mökillä, ensin vain kävimme pitämässä nuotiota päiväreissuilla, sitten yövyimme siellä. Kuinka ollakaan, mieleeni tulvi muistojen virta ja ikäänkuin talo olisi pyytänyt minua pelastamaan itsensä. Hirsiseinien vakaus ja aitous antoivat minulle toivoa siitä, että talossa olisi jotain pelastettavaa, vaikka useampi ihminen minua varoitteli projektissa piilevistä vaaroista. Isoimpana riskinä tuntui olevan, että talon perustukset olisivat painuneet niin kovin, että emme missään nimessä olisi voineet itse enää remontoida taloa. Kuitenkin se mielikuva, että esimerkiksi kymmenen vuoden kuluttua ajaisin Lampelan ohi ja näkisin sen ränsistyneenä, lattia alas tippuneena, ei antanut minulle rauhaa.
Hyväksi onnekseni olin saanut säästettyä hieman pahan päivän varalle, joten heti kun olin saanut suostuteltua muun perheeni mukaan projektiin, repäisimme ensimmäiset lattialaudat irti. Kuin sattumalta taustalla sattui soimaan Elli Nooran ja Juha Tapion "Hiljaisii heeroksii"- biisi ja jotenkin se vain sopi kyseiseen hetkeen.
"Meissä on monta vuodenaikaa, valo himmeä tai ei lainkaan
Parkkipaikoiksi pilkottu kotimaa
Täällä on rakkautta enemmän kuin sanotaan
Ja sankareita ilman kiitosta tai kunniaa
Melankolisii
Viileenlämpösii
Hiljaisii heeroksii
Ja kun me lauletaan
Se laulu kohoaa
Korkeuksiin"
Tällä hetkellä elämä hymyilee suurenmoisella tavallaan niin kovin monesta eri suunnasta. Näin 28-vuoden iässä pystyn antamaan siitä jo kiitosta myös itselleni, sillä itsehän tämän elämän olen rakentanut. Silti en olisi mitään ilman ihanaa perhettäni ja suurenmoisia ystäviäni. Ilman heitä olisin vain yksinäinen ja onneton.
Lopuksi totean kuitenkin, että toivottavasti olisin nyt aktiivisempi kirjoittaja jatkossa ja kertoisin teille esimerkiksi tuosta mökin remontista tarkemmin. Joka tapauksessa, ihanaa kesää kaikille!
💓Essi
Kommentit
Lähetä kommentti