Ystäväni muistoissani.


Olette varmaan kuulleet usein sanottavan, että elämän on tapana ottaa ja antaa. Tässä jokunen aika sitten elämä otti pois minulle tärkeän asian, ensimmäisen lemmikkini. Minulle tämä Jape-koira oli todella tärkeä lukemattomien syiden takia. En voisi koskaan unohtaa, miltä tuntui Japen pää sylissäni iltaisin yhteisten lenkkien jälkeen rentoutuessamme sohvalla, en unohtaa hänen hienoa ajoääntään metsällä tai etenkään sitä, kuinka Jape oli minulle lojaali ja uskollinen kaikkina elämänsä päivinä.

Olin vasta 14-vuotias, kun Jape syntyi perheemme koirien "vahingon" myötä. Sain ottaa hänet sillä ehdolla, että itse hänet hoitaisin, käyttäisin aamuisin lenkillä ennen kouluun menoa ja muutoinkin pitäisin tästä hyvää huolta. Sen lupauksen pidin jokainen päivä ja se tuntui helpolta. Olihan tämä koira minun silloisessa elämässäni varmasti tärkein asia. Myöhemmin kun muutin pois kotoa, muutti Jape mukanani. Nuorena opiskellessani luonto-ohjaajaksi, oli Jape mukanani kouluun liittyvillä vaelluksilla Lapissa ja ylipäätään kaikkialla, missä minäkin.  Koiratkin ovat kaikki niin omia persooniaan. Jape oli rauhallinen ja viisas. Hänen katseensa näytti olevan täynnä  rakkautta ja rauhaa. 

"Nurmen peittoon pehmeään, peitelkää mut lepäämään. Uinun siellä unta syvää, kesää ikuista ja hyvää. Siellä kukkii kissankellot, siniset on niityt, pellot. Ei untani voi estää, vain ystävyys se yhä kestää."





Mitä se elämä on sitten viimeaikoina antanut "tilalle"? Saimme uuden tukiperhelapsen perheeseemme. Nyt meillä on näitä aarteita jo kaksi. Vuosi sitten koko asia oli vielä haaveissa, joskin olimme jo silloin ottaneet askeleita sitä kohti. Vuosi sitten muistan myös jännittäneeni kauheasti sitä, olisimmeko tarpeeksi vanhoja ja kokeneita toiminaan tukiperheen vanhempina. Näin jälkikäteen ajateltuna on tosiaan tärkeää välillä olla vanhempi ja asettaa rajoja, mutta mikäli aikuiselta ei löydy yhtään lapsenmieltä ja ymmärrystä, kuinka lapsi asiat näkee, ei lasten kanssa välttämättä osaa olla vapautuneesti. Minusta viikonloput, jolloin meillä on enemmän porukkaa paikalla, Pirtissä on vilinää ja touhua, ovat olleet kaikkein parhaita tähän mennessä. Lasten kanssa sitä jotenkin itsekin innostuu laittamaan kivoja ruokia, leipomaan, askartelemaan ja miettimään mielenkiintoista sisältöä viikonloppuun. 

Tomas on alkanut viihtymään päiväkodissaan. Hän on nyt kaksi viikkoa kulkenut kolmena päivänä viikossa hoidossa ja nyt tämä kotiutuminen on päässyt tapahtumaan. Kuulemma eilen Tomas oli naureskellut pitkin päivää ja nukkunut hyvät päiväunetkin hoitopäivänsä aikana. Oli ihana mennä häntä hakemaan hoidosta, kun  sinne autolla ajaessani näin hänen pienet kasvonsa katselemassa ikkunasta. Jotakin negatiivista jos pitää sanoa tästä hoidon aloituksesta, niin sanottakoon, että olemme olleet koko perhe isovanhempia myöten kauheassa flunssassa, jonka sairasti ensimmäisenä Tomas. 




Olen viimeaikoina kehittänyt itseäni muutamin eri tavoin. Aloitin käymään sosiaalityön opintoja Kokkolan yliopistokeskuksessa ja ensi viikolla aloitan uudenlaisen lauluharrastuksen. Ihmisen elämä on toki yleensä huomattavasti pidempi, kuin rakkaalla Japellani oli, mutta koskaan ei sitä varmaksi tiedä. Mielestäni ihmisen kannattaa vaikuttaa siihen hetkeen, jota juuri nyt elää, koska se on oikeastaan ainut mahdollisuus ja myös mahdollisuus tehdä tulevaisuudestaan sellainen, kuin sen haluaa olevan. Näiden liiankin syvällisten sanojen myötä alan loppuillaksi katsomaan jotain hömppää Netflixistä.






Hyvää ja rentouttavaa viikonloppua! 💓






Kommentit

Suositut tekstit